—Neidit laittavat minulle uutta pukua,—sanoi tyttö osoittaen isälle
Rantsevan työtä.—Hyvä tulee, punanen,—loruili hän.
—Jäätkö meille yöksi?—sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.
—Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.
—Pappa ei saa,—sanoi hän.—Jättäkää siis tyttö tänne,—sanoi hän kääntyen isän puoleen.
—Olkoon menneeksi, jääköön,—sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.
Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:
—Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?
Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.
—Emme ole kuulleet. Tuskinpa,—sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:—no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,—ja läksi kiireimmiten.
—Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,—sanoi
Nabatof.—Mitäs te aijotte tehdä?