—Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,—sanoi Nehljudof.
Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.
Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.
—Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?
—Tietysti,—sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.
Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.
—Minulla on seuraava asia teille,—alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.
—Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,—alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,—pidän itseni velvollisena…—jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.
—Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,—ärjyi toinen.
—Mene helvettiin, saatana,—kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.