—Mikä selvä tässä tulee,—sanoi hän,—tulkaahan tänne, täällä on vaan Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen, nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena päinensä vaippaan.
—Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen tieheni,—sanoi Maria Pavlovna.
—Päinvastoin, jää vaan tänne,—sanoi Simonson,—minä en salaa mitään keltään, saati sinulta.
—Sen parempi,—sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle, valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas etäisyyteen.
—Asiani olisi nyt se,—toisti Simonson,—että tietäen teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan teille oman suhteeni häneen.
—Se tahtoo sanoa, mitä niin?—kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt hänen puoleensa.
—Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina
Mihailovnan kanssa…
—Merkillistä!—sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.
—… ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,—jatkoi Simonson.
—Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,—sanoi Nehljudof.