Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.
—Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut,—jatkoi hän.—Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta…
Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.
—… helpoittaa hänen kohtaloansa,—jatkoi Simonson.—Jos hän ei tahdo ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal…—taas hänen oli pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.
—Mitäpä minä voisin siihen sanoa?—sanoi Nehljudof.—Olen iloinen että hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te…
—No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,—jatkoi Simonson.—Minä halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?
—No, arvatenkin,—sanoi Nehljudof päättävästi.
—Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo kärsinyt sielu saisi levähtää,—sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.
Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.
—Siis minä sanon hänelle niin,—sanoi hän ja meni huoneesta.