XVII.
—Onko nähty mokomata?—sanoi Maria Pavlovna.—Rakastunut, ihan rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla. Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,—päätti hän ja huokasi.
—Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?—kysyi
Nehljudof.
—Hänenkö?—Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.—Nähkääs, hän on, huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä ihmisiä … ja tuntee niin hienosti, niin hienosti… Hän rakastaa teitä—rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne. Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.
—Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?—sanoi Nehljudof.
Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.
—Niin, osaksi.
—Kuinkas voi hävitä osaksi?
—Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin likaista… Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.
Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan lempiaineeseensa.