—Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?—kysyi Nehljudof.
—Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne. Tahdotteko?—sanoi Maria Pavlovna.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.
Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.
Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma.
Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.
Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.
—Maria Pavlovna lähetti minut,—sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen.
—Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.
Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi.