—Nevjerofko fantasti?—alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä, aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,—Nevjerof oli semmoinen ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin … hän oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä. Niin … puhumattakaan valehtelemisesta,—hän ei voinut ollenkaan teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin … monipuolinen, rikas luonne, ei mikään tuommoinen… No, mitä siitä puhuukaan!…—Kryiltsof oli vähän aikaa vaiti.—Me tässä riitelemme, mikä on parempi,—sanoi hän vihaisen näköisenä,—ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten—kuinka muka on taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla? Riitelemme, niin. Mutta nuo ne eivät riitele, ne tietävät asiansa, heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit…
—Ei ne kaikkia saa häviämään,—sanoi Nabatof reippaalla äänellään.—Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.
—Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään noita.—sanoi Kryiltsof korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.—Anna minulle paperossi.
—Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,—sanoi Maria Pavlovna,—ole nyt niin hyvä äläkä polta.
—Anna minun olla,—sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa. Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:
—Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei jaaritella, yhtyä vaan kaikki … ja hävittää heidät.
—Mutta ovathan hekin ihmisiä,—sanoi Nehljudof.
—Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he tekevät… Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin, pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon… Niin juuri. Sen tähden että…—oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.
Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan ja jo kauan odottanut häntä.
Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla, peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.