Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.
XIX.
Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista, nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä. Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin jalalle.
Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se näky ei mennyt hänen mielestään.
Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia, saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,— että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa ristiriitaisuudessa.
Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät, tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin, majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o. ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten alaisiksi—kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun, s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen alituisesti hengenvaaran alaisina,—puhumatta nyt semmoisista poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista, tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista, pahoinpitelemisistä, tappeluista,—nämät ihmiset olivat aina siinä asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen, puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella, lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa, julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja kärsimyksissä.
Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä», ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet, laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.
Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin. Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen, väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista, Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa. Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.
Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan, jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.
Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto, niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä. Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä, kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes ollutkaan.