Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin, niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin eteen.
Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen, ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan, irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden töminää.
XXI.
Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä vaikutuksista—kuolemaan valmistumaton Kryiltsof—oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus—reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle,—sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.
Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä. Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.
—Miks'et sinä äijä paha rukoile?—sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan lakin jälleen päähänsä,—vai etkö ole kristitty?
—Ketä pitäisi rukoilla?—sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja varmasti.
—Kaiketi jumalaa,—sanoi kyytimies ivallisesti.
—Näytä sinä se minulle,—se jumala!
Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata toksautti: