Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista, tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.
—Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.
Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.
—Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo enemmän teetä. Onko vielä muuta—kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.
—Toinen pyyntöni,—jatkoi Nehljudof,—koskee valtiollista vankia, joka seuraa tätä joukkokuntaa.
—Vai niin!—sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.
—Hän on arveluttavasti sairas—kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista naisvangeista jäädä hänen toverikseen.
—Onko nainen vieras?
—On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.
Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja koko ajan poltti.