Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.
—Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,—sanoi nyt
Maslova hakien vesirinkilää pussista.
Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen syliinsä.
Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.
—Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,—sanoi Simonson.
—Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.
—Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte huonosti,—sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta tuikeasti upseerin silmiin.
—Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!—komensi upseeri huolimatta
Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille.
Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin
ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.
III.
Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20—30 virstan matka, hyvän ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen, vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne, joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin helposti ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja ihailemaan heitä.