Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin. Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin, joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.
—Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?—kyseli englantilainen.—Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista, kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä, siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta sairasta?
Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja vankipuvussa,—hänen tuli vaikea ja raskas olla.
»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää», välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta tuli nopein askelin huoneeseen.
Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin, milloin laski alas silmänsä.
—Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?—sanoi Nehljudof.
—Kyllä, vartija puhui siitä.
—Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja asettua minne tahdotte… Saamme lähemmin miettiä…
Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:
—Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson), sinne minäkin hänen mukanaan.