Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin valmistanut sen, minkä sanoo.
—Vai niin!—sanoi Nehljudof.
—Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä hänen kanssaan eläisin…—Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi puheensa,—että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena… Mitäs minusta?…
»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni, taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.
—Jos te rakastatte häntä…—sanoi Nehljudof.
—Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir
Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.
—Niin, tietysti,—alkoi Nehljudof.—Hän on erinomainen ihminen, ja minä luulen…
Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.
—Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä te tahdotte,—sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä katseellaan.—Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin elää.
Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.