XXVII.
Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi, totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa; mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat menivät vihaisiin ryppyihin.
—Ylös,—kiljasi hänelle tirehtöri.
Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.
—Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun palveliasi. Sinulla on leima…—sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.
—Mitä?—sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.
—Minä tunnen tuon miehen,—kiirehti Nehljudof sanomaan tirehtörille.—Miksi hän on tänne tuotu?
—Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,—sanoi tirehtöri vihaisesti vilkkuen äijään.
—Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?—kysyi äijä
Nehljudofilta.
—En, minä olen vaan käymässä,—sanoi Nehljudof.