Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri selitti, että se oli ruumishuone.
—Oo,—sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti halunsa käydä katsomassa.
Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis, likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut; siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri muistutti Nehljudofille jotakin.
Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.
Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset, liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt. »Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?» ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.
XXVIII.
Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa. Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.
Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.
1. Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka, siis on suurin taivaan valtakunnassa?
2. Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen.