Eräs nainen, joka huomasi Agnesen ja hänen palvelijattarensa huomion kääntyneen tuota nurkkaa kohti, rupesi hänkin katsomaan sinne päin. Sitten nainen riensi papin äidin luo, mainitsi häntä hiljaa nimeltä ja kohotti kädellään hänen kasvojaan.
Äidin silmät olivat puoleksi ummessa, jäykät kuin lasi, terät kääntyneet ylös, melkein näkymättömissä. Rukousnauha putosi hänen kädestään, ja pää retkahti vasten naista, joka oli kohottanut sitä.
— Hän on kuollut, kirkaisi nainen.
Silmänräpäyksessä kaikki kirkossa olijat nousivat ja riensivät kirkon perälle.
Paulo oli tällävälin astunut sakaristoon Antiocon seuraamana, joka kantoi Uutta Testamenttia.
Paulo tunsi ruumiissaan vilun ja ilon väreitä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pelastunut haaksirikosta, ja hänen oli tarve liikkua, lämmitellä, saada varmuus siitä, että kaikki oli ollut vain pahaa unta.
Äänten hälinää, ensin hiljaista, sitten kovempaa, alkoi kuulua kirkosta. Antioco kurkisti sakariston ovesta ja näki koko kirkkoväen kirkon toisessa päässä, aivan kuin ovi olisi ollut teljetty, niin ettei se päässyt poistumaan. Vanha mies nousi alttarin portaita tehden salaperäisiä merkkejä:
— Äiti voi pahoin!
Paulo riensi kirkkoon, vielä messupaita yllään, ja polvistui, väen ympäröimänä, paremmin nähdäkseen äitinsä, joka lepäsi kivilattialla, pää vieraan naisen sylissä.
— Äiti, äiti?