— Herra Jumala! huokasi Paulo, — miksi et antanut minun kuolla?
Hän taivutti päänsä ehtoollismaljan yli ja näytti ojentavan kalpean niskansa teloittajan kirveelle, joka oli antava hänelle kuoliniskun.
Hitaasti poistuessaan sakaristoon hän näki Agnesen kumartuvan astuimelle alttariaitauksen eteen.
* * * * *
Agnese oli survaissut jalallaan ensimmäistä porrasta ja, ikäänkuin seinä olisi estänyt häntä menemästä kauemmas, laskeutunut polvilleen. Tiheä utuharso sumensi hänen silmänsä.
Vasta muutaman hetken kuluttua hän näki toiset astimet, alttarin juurella olevan kellervän maton, kukilla koristetun alttaripöydän ja sillä palavan lampun.
Mutta pappi oli kadonnut. Auringonsäde lankesi vinosti sille kohdalle, missä hän oli seisonut, ja muodosti matolle kultaisen täplän.
Agnese teki ristinmerkin, nousi ja alkoi astua kirkon ovelle. Palvelijatar seurasi häntä. Vanhukset, naiset ja lapset kääntyivät katselemaan häntä, hymyilivät hänelle ja siunasivat häntä silmillään valtiattarenaan, kauneuden ja uskon vertauskuvana.
Ennenkuin hän poistui kirkosta, palvelijatar pirskoitti sormellaan emäntänsä vaatteille vihkivettä, ja oven edessä hän kumartui harjaamaan kädellään pois tämän hameesta alttarin portaalta tarttunutta pölyä.
Noustessaan hän huomasi Agnesen kuolonkalpeiden kasvojen kääntyvän sitä kirkon soppea kohti, missä papin äiti istui. Äiti nojasi seinään pää vaipuneena rintaa vasten.