Hän valahti kelmeäksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen polvensa tärisivät penkin laitaa vasten. Hän ei enää painanut päätään alas, vaan seurasi järkähtämättä papin liikkeitä alttarilla. Hänestä tuntui, kuin kuolettava henkäys olisi virrannut hänen suustaan, kuin se olisi saapunut pappiin asti ja ympäröinyt hänet samalla jäätävällä usvalla, joka peitti hänet itsensä.
* * * * *
Paulo tunsi tuon kuolonhenkäyksen. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät niinkuin tammikuun kylminä aamuina. Väristys kouristi hänen niskaansa entistä rajummin.
Kun hän kääntyi siunaamaan seurakuntaa, Agnese katso häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa salamana, ja Paulo muisti tänä hetkenä, samaan tapaan kuin syvyyteen vaipuvat hukkuneet, kaiken elämänsä ilon, tuon ainoan oikean ilon, joka oli johtunut lemmityn naisen rakkaudesta, hänen ensi katseestaan, hänen ensi suudelmastaan.
Hän näki Agnesen kohoavan pystyyn rukouskirja kädessä.
— Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi! Paulo huokasi polvistuen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Öljymäellä odottamassa väistämättömän kohtalon iskua.
Hän rukoili ääneen ja odotti, kuvitellen rukouksensa muminasta huolimatta kuulevansa Agnesen askelten lähestyvän alttaria.
— Kas tuolla… hän on noussut kirkonpenkistä, on jo puolivälissä tulossa alttarille. Hän astuu yhä edelleen. Kaikki katselevat häntä. Hän on jo aivan alttariaitauksen ääressä.
Paulo kohosi pystyyn. Ylenmääräisin ponnistuksin hänen onnistui nousta portaita alttaripöydän luo, missä hän otti käteensä ehtoolliskalkin.
Kääntyessään palatakseen sakaristoon hän näki Agnesen ehtineen alttariportaiden juurelle ja hankkiutuvan nousemaan niitä ylös.