Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.
— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.
Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen sydämeensä.
— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, — tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.
Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen, ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:
— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos. Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä teet!
Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat, ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.
Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.
Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua, vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen, ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu. Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.
Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.