— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.
— Eihän siinä talossa ole sairaita.
— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.
— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, — hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni, joka on pelastettava… Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.
Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä. Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.
Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.
Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.
— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni, mikä onnettomuudekseni.
Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.
— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi noin.