— Miten minun sitten pitäisi puhua?
— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa, ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo…
Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.
— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta
Jumalan kanssa.
Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä.
Hänen silmänsä säihkyivät.
— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää kuvittelunne omina tietoinanne!
Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.
Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta kankaasta.
Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.
Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti voittaa itsensä.