Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään. Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella. Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä. He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla, rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut sopestaan.

Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat Agnesen silmien näköiset.

* * * * *

Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.

Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.

Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:

— Tahdotko todella tulla papiksi?

Poika nyökäytti myöntäen päätään. Sitten hän sai pyhimyksenkuvan ja taskussa nuhrautuneen makeisen ja jäi huoneen nurkkaan kuuntelemaan naisten ja pappien puheita. He kertoivat Aarin papista mainiten, että hän kävi metsällä, poltti piippua ja kasvatti partaa. Silti piispa ei tahtonut erottaa häntä virasta, koska tuskin kukaan muu pappi olisi suostunut lähtemään tuohon kurjaan syrjäiseen loukkoon. Lisäksi tuo häikäilemätön pappi oli uhannut sitoa nuoriin ja heittää jokeen jokaisen, joka uskalsi yrittää karkoittaa häntä hänen toimestaan.

— Pahinta asiassa on, joku huomautti, että Aarin typerät asukkaat pitävät hänestä, vaikka pelkäävätkin häntä ja hänen noitatemppujaan. Jotkut luulevat häntä Antikristukseksi. Naiset sanovat olevansa valmiit auttamaan häntä sitomaan jäsenet hänen seuraajaltaan ja syöksemään hänet jokeen.

— Kuulitko, Paulo? Jos rupeat papiksi ja aiot lähteä äitisi synnyinseudulle, niin opettele vahvasti juopottelemaan!