Näin laski pilaa eräs naisista, Marielena, joka oli ottanut erityisesti huolehtiakseen pojasta ja joka hänen tukkaansa kammatessaan veti hänet rintaansa vasten. Hänen pyylevä ruumiinsa ja pehmeä povensa olivat Paulosta kuin pumpulilla täytetty patja. Hän piti paljon tuosta Marielenasta. Rehevän täyteläisen ruumiin vastakohtana tällä naisella oli siro, hienosti muodostunut pää, ruusunpunaiset posket ja kauniit ruskeat silmät täynnä lempeää kaihomielisyyttä. Poika katsoi häneen, kuten katsotaan puun kypsynyttä hedelmää. Ehkä tuo nainen oli hänen ensimmäinen rakkautensa.
Sitten alkoi opinaika seminaarissa. Äiti oli vienyt hänet sinne kuulakkaan kirkkaana rypälemehulle tuoksahtavana lokakuun aamuna. Pieni katu kiipesi rinnettä ylös. Sen laella näkyi holvikaari, joka yhdisti seminaarin piispan asuntoon; se oli kuin jättiläiskehys, jonka puitteiden sisällä näkyi selkeä maisema pienine majoineen, puineen ja harmaakiviportaineen, ja jonka taustassa kohosi tuomiokirkon torni. Ruohonkorret pistivät piispan talon edustalla esiin katukivityksestä. Ohi ratsasti miehiä pitkäjalkaisten hevosten selässä, joiden valjaiden helat kiilsivät ja välkkyivät päivänpaisteessa.
Paulo näki kaiken tämän, vaikka katsoikin maahan, häveten osaksi itseään, osaksi äitiään. Niin, miksi ei sitä tunnustaisi suoraan! Olihan hän aina hiukan hävennyt äitiään, joka oli palvelijatar ja kotoisin seudulta, jossa asui yksinkertaista väkeä. Vasta myöhemmin, paljoa myöhemmin hän oli voittanut tämän alhaisen vaistonsa tahdonlujuudellaan ja ylpeydellään. Ja kuta enemmän hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan oli hävennyt syntyperäänsä, sitä ylpeämpi hän myöhemmin oli siitä omissa silmissään ja Jumalan edessä valitessaan olinpaikakseen tuon surkean seudun ja noudattaessaan äitinsä tahtoa, täyttäen hänen pienimmänkin toivomuksensa ja suhtautuen kunnioittaen hänen vähäpätöisimpiinkin tottumuksiinsa.
Mutta muistelmiin äidistä niiltä ajoilta, jolloin tämä oli palvelijattarena, vieläpä vaatimattomammassakin asemassa, nimittäin astioiden pesijättärenä pappisseminaarin keittiössä, liittyivät hänen nuoruutensa nöyryyttävimmät muistot.
Rippi- ja ehtoollispäivinä esimiehet pakottivat hänet menemään äidin luo suutelemaan hänen kättään pyytäen anteeksi laiminlyönninsyntejään. Tuo käsi, jonka äiti nopeasti kuivasi pyyheliinalla, haiskahti likaiselle astianpesuvedelle ja oli täynnä pykimiä ja halkeillut kuin vanha seinä. Hän tunsi sisimmässään häpeää ja raivoa suudellessaan äidin kättä ja rukoili Jumalalta anteeksi, ettei voinut lausua äidille anteeksipyyntöään.
Siellä Jumala oli ilmaissut hänelle olemassaolonsa, ikäänkuin piillen äidin takana seminaarin kosteassa ja savuisessa keittiössä — Jumala, joka näkymättömänä on läsnä kaikkialla, taivaassa ja maailmassa, jokaisessa oliossa.
Silti hän tunsi kiitollisuutta äitiään kohtaan innostuksen hetkinä, istuessaan silmät avoinna pimeässä huoneessaan ja ajatellessaan ihmetellen: "Minusta tulee pappi, saan vihkiä ehtoollisleivän ja muuttaa sen Jumalan ruumiiksi".
Kun Paulo ei nähnyt äitiään silmiensä edessä, hän rakasti tätä tunnustaen, että sai kiittää äitiä asemansa ylemmyydestä. Sillä äitihän olisi voinut lähettää hänet paimentamaan vuohia tai kuljettamaan jyväsäkkejä myllyyn, niinkuin hänen esi-isänsä olivat tehneet. Mutta sensijaan äiti oli päättänyt tehdä hänestä papin, miehen, jonka ylevänä tehtävänä oli vihkiä ehtoollisleipä ja muuttaa se Jumalan ruumiiksi. Tämä käsitys hänellä silloin oli tulevasta kutsumuksestaan.
Hän ei vielä ollut perehtynyt maailman hyörinään. Suurten kirkollisten juhlien menot olivat siihen asti olleet hänen värikkäimmät aistien vastaanottamat vaikutelmansa. Ja vielä nytkin keskellä herkeämätöntä ahdistusta nuo vaikutelmat nostattivat hänessä mielihyväntunteita. Ne kohosivat hänen eteensä suurina eloisina kuvina. Ja erityisesti urkujen soitto tuomiokirkossa ja piinaviikon salaperäiset juhlamenot sulautuivat hänen nykyiseen suruunsa elon ja kuolon välillä kamppailevine tuskantunteineen, jotka rajusti ahdistivat häntä vuoteessa, kuten haudassa makaavaa Kristusta, jonka ylösnousemuksen hetki lähestyi, mutta jonka ruumis vielä vuoti verta ja jonka suuta etikka poltti.
Tuonkaltaisten mystillisten mielenliikutusten vallassa ollessaan hän oli ensi kerran likeisesti tutustunut naiseen. Vielä nyt hänen ajatellessaan tuota tapausta ne tuntui unelmalta, joka ei ollut ruma eikä kaunis, vaan ainoastaan erikoinen.