Paulo ei sanonut sanaakaan. Hänen teki mieli heittää naista kivellä, ja hän ottikin käteensä kiven puutarhamuurilta. Mutta hän viskasi sen pois ja pyyhki kätensä nenäliinaan. Mutta koko piinaviikon ajan, joko kuunnellessaan messua tai avustaessaan toisten seminaarinoppilaiden kanssa pyhissämenoissa, kulkiessaan vahakynttilä kädessä piispan saattueessa, tuon naisen silmät väikkyivät viekottelevina hänen edessään, pyrkien riivaamaan häntä. Hän olisi tahtonut manata ne pois, mutta huomasi, että pahahenki asustikin hänessä itsessään.
Avustaessaan jalkojen pesemistilaisuudessa ja piispan ollessa kumartuneena kahdentoista kerjäläisen edessä, jotka olivat kuin kaksitoista apostolia, hän tunsi mielessään paheksuvansa sitä, ettei tuo pappi ollut suostunut siunaamaan langenneen naisen taloa. Olihan Kristuskin antanut anteeksi Maria Magdalenalle. Ehkä tuo nainen olisi tehnyt katumuksen ja parannuksen, jos pappi olisi siunannut hänen talonsa. Tämä ajatus alkoi askarruttaa hänen aivojaan syrjäyttäen kaikki muut. Tutkiessaan omaatuntoaan nyt paljoa myöhemmin hän huomasi, ettei hän ollut silloin vielä ollut oikein selvillä vaistoistaan. Kenties hänkin olisi, jos olisi oikein tuntenut itsensä, mennyt pääsiäislauantaina tuon yleisen naisen taloon.
Sitten kerran pikkukadun suulla seisoessaan hän huomasi, ettei Maria Paola ollut istumassa kynnyksellään. Mutta ovi oli auki, mikä merkitsi, ettei sisällä ollut vieraita. Vaistomaisesti hän silloin jäljitteli isoa lihavaa miestä, hiipi eteenpäin muurin vierustaa, pitäen kasvonsa siihen suunnattuina. Häntä harmitti, ettei nainen istunut paikallaan, jolloin tämä kai olisi hänet nähdessään noussut ja äkkiä käynyt vakavaksi ja surulliseksi. Saavuttuaan pikkukadun pohjukkaan hän näki Maria Paolan ammentavan vettä talon kupeessa olevasta kaivosta. Hän oli todella kuin Maria Magdalena. Samoin hänkin käänsi punastuen kasvonsa toisaanne kantaessaan vesisankoa. Paulo ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista. Hän aikoi paeta pois, mutta häpesi tytön silmissä.
Sanko kädessä tyttö palasi sisään, kuiskaten hänelle jotakin, mitä hän ei kuitenkaan kuullut. Ja tuskin Paulo oli astunut kynnyksen yli, ennenkuin tyttö itse jo sulki oven hänen jälkeensä. He kiipesivät puuportaita yläkerran huoneeseen, samaan, jonka ikkunan kamanassa oli viettelyksistä suojeleva risti.
Nainen saapui ensin perille ja nojasi kaiteisiin vetäen katseillaan miestä perässään. Ja Paulon ehdittyä yläkerran huoneeseen tyttö painautui häneen kiinni, ikäänkuin olisi tahtonut mitellä voimiaan hänen kanssaan. Hän tyrkkäsi kädellään lakin Paulon päästä ja alkoi sitten, kuin hän itse olisi ollut mies ja hänen vieraansa nainen, availla tämän takkia, lapsellisesti näpäytellen auki noita pieniä punaisia nappeja, samoin kuin Paulo oli näpäyttänyt pihkapallon kukkivasta mantelipuun kyljestä.
* * * * *
Senkin jälkeen Paulo oli joskus käynyt tytön luona. Mutta kun hänet oli vihitty papiksi ja hän oli tehnyt siveydenlupauksensa, hän ei enää ollut lähennellyt naisia. Hänen aistinsa olivat ikäänkuin jäykistyneinä lupauksen kylmän panssarin alla. Kuullessaan kerrottavan toisten pappien häpeällisistä teoista hän ylpeänä tunsi viettävänsä puhdasta elämää ja muisteli pikkukadun varrella tapahtunutta seikkailuaan ohimenevänä tautina, josta hän oli täydelleen tervehtynyt.
Ensimmäisinä tällä pienellä paikkakunnalla viettäminään vuosina hänestä tuntui siltä, kuin hän jo olisi elänyt koko elämänsä, kokenut kaikkea, kurjuutta, nöyryytystä, nautintoa, syntiä ja sovitusta ja kuin hän olisi vetäytynyt syrjään maailmasta kuten muinaiset erakot ja odottanut ainoastaan Jumalan valtakuntaa.
Ja nyt maallinen elämä oli jälleen yhdellä iskulla avautunut hänen eteensä naisen silmistä, ja alussa hän oli niin suuresti erehtynyt, että oli sekoittanut keskenään tuon elämän ja iankaikkisen elämän.
Rakkaus, vastarakkaus — eikö se sentään ollut Jumalan valtakunta maan päällä? Miksi kaikki tämä, Herra Jumala? Miksi niin paljon sokeutta? Mistä löytää valoa? Eihän hänellä ollut paljoakaan oppia, sen hän hyvin tiesi. Hänen sivistyksensä oli kokoonpantu kirjojen katkelmista, joiden täydellistä merkitystä hän ei tajunnut. Syvän vaikutuksen oli häneen tehnyt Raamattu romanttisuudellaan ja ikivanhalla suorasukaisuudellaan. Ei hän luottanut omaan arvostelukykyynsä eikä omaan sielunelämän erittelyynsä. Hän tiesi vain, ettei tuntenut itseään, että häneltä puuttui itsehillitsemiskykyä, että hän yhä erehtyi. Hänet oli johdettu väärälle elämänuralle. Olihan hän vaistoihminen, samoin kuin esi-isänsä, myllärit ja paimenet, ja kärsi, kun ei voinut täyttää vaistojensa vaatimuksia.