Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä hätä hänen seuratessaan poikaansa.
Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa taloa kohti.
Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve, nuori ja yksinäinen…
Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.
Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.
Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän sisältä kuuluvat äänet.
Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää… Tai oikeammin, vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua harhaluulonsa valtaan.
Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti, saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.
Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti, pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat linnoituksen aukoilta.
Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat, joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.