Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille muutaman kuparikolikon.

Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät pois:

— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!

Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan; samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.

Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo lyyhistyi portaille.

Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten, pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.

Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota pappilan, kirkon, koko kristikunnan.

— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.

Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja vastannut.

— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?