Pieni riivattu tyttö ei enää riehunut. Hän näytti jäykistyvän ja venyvän pitemmäksi entistään; ruskea kaula ojentautui suoraksi, leuan pistäessä esiin huivin solmun yläpuolelta, ja silmät tuijottivat pappiin. Vähitellen hänen huulensa aukenivat. Evankeliumin sanat, tuulen humina, kukkulan puiden suhina, kaikki se tuntui lumoavan hänet. Äkkiä tyttökin vaipui Antiocon käden lujasti nykäistessä polvilleen lattialle. Käsi, jota pappi oli pitänyt hänen päänsä yläpuolella, jäi kuin leijumaan tyhjään ilmaan, ja hänen äänensä värähteli:
— Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen:
'Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on tehnyt sinulle'.
Pappi vaikeni. Tyttö oli täydelleen rauhoittunut ja kääntyi vähän katselemaan Antiocoa. Hiljaiseen huoneeseen kuuluivat entistä selvempinä puiden suhina ja kauempaa kivenhakkaajan kalkutus.
Paulo kärsi syvästi. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut samaa käsitystä kuin leskellä, että tyttö muka oli pahanhengen riivaama. Eikä hän tuntenut sillä kertaa lukeneensa Jumalan sanaa uskon vakaumuksessa. Oli olemassa ainoastaan yksi paha henki, eikä se lähtenyt pois. Ja kuitenkin hän oli tuona hetkenä tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?" — Ja hän ajatteli, että nuo kolme uskovaista ja hänen oma äitinsä, joka oli polvillaan keittiön oven takana, eivät polvistuneet hänen mahtinsa ja voimansa, vaan hänen onnettomuutensa edessä.
Kun leski kumartui syvemmälle suudellakseen hänen jalkojaan, hän väistyi nopeasti syrjään. Hän ajatteli äitiään, joka tiesi kaiken, ja pelkäsi tämän tuomitsevan häntä ankarasti.
Lesken ilme oli hänen hiukan kohottaessa kasvojaan niin nöyrää kiitollisuutta uhkuva, että molemmat lapset purskahtivat nauruun. Silloin pappikin tunsi surunsa lieventyvän.
— No niin, nouskaa vain, hän virkkoi. Kaikki on taas hyvin.
Kaikki nousivat.
Joku kolkutti taas ovelle, ja Antioco riensi avaamaan.