— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: — Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.
Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli valpas ja valmis tukemaan häntä.
— Kunhan vain jaksan tämän yön olla häntä näkemättä, olen pelastettu.
Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi hänen kaapunsa helmaan.
Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.
Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.
Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän ivallisestikin.
Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:
— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa.
Lopusta pidän minä huolen.
Hän lisäsi: