— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille, että voimme huoleti lähteä?
— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?
— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.
— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.
— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.
Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta ilmoittaisi hänelle tahtonsa.
Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:
— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.
Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.
— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa. Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon, mutta ovatko nämä vähät nyt minun?