— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun, vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.
Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa kuolevalle.
Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran siipiään, ennenkuin nukahti.
* * * * *
Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon edessä olevalla aukiolla.
Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike merkitsivät.
— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.
— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.
Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.
— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille armollinen!