Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin palavat risut kukkulalla.
Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:
— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.
Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:
— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä, todellista paloa.
Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi oli totta: valo vai varjo?
Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.
— Nyt olen hänen silmissään langennut… Ja hän luulee jälleen nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti hänet vaarasta…
— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras viipyy myöhäiseen… Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.