Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan puoleen.
— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.
— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.
* * * * *
Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi. Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.
Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen. Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta, metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän, tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.
— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.
— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä, pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia, vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?
Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti, nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.
Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.