Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan huoneeseensa.
Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi, että hän valvoi samoin kuin tuona ensimmäisenä yönä.
Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos… pari askelta, kymmenen askelta… avaa oven, palaa hänen luokseen… Todellinen elämä alkoi vasta nyt.
— Kenties hän ei enää odota minua…
Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.
Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja ero.
Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä.
Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:
— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.
Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'. Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?