Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista äidin sisäisen varmuuden.
Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen, että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.
Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.
Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä. Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan. Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki, jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli väsymyksestä ja alistumisesta.
Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti. Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.
Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.
Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta hän ei saanut unta.
Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave, joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään, joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta epäilystään.
Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti, jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi, että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan kemuihin.
Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua, laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.