* * * * *
Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.
Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan. Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.
Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.
Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:
— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.
Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.
Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui, ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.
Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä, oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä tuottanut.
Vihdoin pappi alkoi puhua: