Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän nosti päänsä ja painoi sen jälleen.
Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin. Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?
Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.
Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa taipumustaan.
— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti. Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme palvella Herraa, on alituista uhrautumista.
— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella
Herraa.
Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.
Poika jatkoi:
— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.
— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen. Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen mieli.