— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama. Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte, vapauttivat hänet.
— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja samassa hän nousi.
Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.
— Joko lähdette? — hän kysyi.
Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa kuin puusepän ammatti.
— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.
Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut kristallilasin.
— Aivan vähän!
Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten hän vei sen huulilleen.
— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän virkkoi.