Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.
— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa, ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.
Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio, johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.
— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen, ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain naisia talossa.
Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.
Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä äänellään:
— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?
— En tiedä… näin myöhään.
— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos tulette.
Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.