— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?
Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin Antiocon tulevaisuudesta.
— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?
— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä, tulematta tänne?
— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan…
Hänen teki mielensä huudahtaa:
— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.
Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:
— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.
— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä kiitollinen vai ei.