— Älkää olko levoton!
Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.
Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui pitkäkseen vuoteessa.
Ja Paulo lähti.
Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.
Hän muisti palvelijattaren sanat:
— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.
Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.
Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta hänen kuolonmustista vaatteistaan.
Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.