Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui hänen ruumiistaan.
Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.
Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.
Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo, ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.
Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden tuoksu.
Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.
Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen, ja Paulo hengitti helpommin.
Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.
Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei uskaltanut tarttua Agnesen käteen.
— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.