Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.
— Miksi siis tulitte?
— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.
— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.
— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että voitte hyvin.
— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette täällä… tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?
Tuskalliset huokaukset katkaisivat hänen puheensa. Hän vaipui taas kumaraan hapuillen käsillään tukea. Ja Paulo kävi levottomaksi ja katui, että oli tullut. Hän tarttui Agnesen käteen ja vei hänet istumaan sohvalle, jolla he edellisinä iltoina olivat istuneet. Hän osoitti hänelle paikan sohvan kulmassa, mihin muut perheen naiset olivat vuosien kuluessa painaneet syvennyksen. Hän istuutui tytön viereen, mutta hellitti hänen kätensä.
Hän ei rohjennut koskea tyttöön. Agnese näytti kuvapatsaalta, jonka hän oli särkenyt ja jälleen kyhännyt kokoon, niin että se näennäisesti oli eheä, mutta valmis hajoamaan pirstaleiksi vähimmästäkin sysäyksestä. Sentähden hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä ajatellen: "On parempi näin, voin varmemmin hillitä itseni". Mutta sisimmässään hän tunsi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi menettää itsehillintänsä, ja tämä tunne teki hänet levottomaksi.
Katsellessaan tyttöä tarkoin läheisen lampun valossa hän huomasi hänen entisestään suuresti muuttuneen. Hänen suunsa oli venynyt, ja harmaanpunaiset huulet muistuttivat kuihtuneita ruusun terälehtiä. Soikeat kasvot näyttivät pitemmiltä ja poskipäät pistivät esiin tummien silmäkehien alta. Yhtenä ainoana päivänä suru oli tehnyt hänet kahtakymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Mutta jotakin lapsellisen nuorekasta piili vielä suupielissä, jotka värisivät hampaiden yllä. Hän puri yhteen hampaansa pidättyäkseen itkulta, ja hänen pienet kätensä, joista toinen raukeana lepäsi sohvan tummalla päällyskankaalla, ikäänkuin vetivät hänen kättänsä puoleensa. Ja Paulo tunsi sydämessään raivoa, ettei voinut tarttua tuohon hylättyyn pieneen käteen ja jälleen liittää yhteen heidän elämänsä katkennutta ketjua.
Ja hän alkoi puhua puristellen käsiään, estääkseen niitä tarttumasta tytön käteen. Mutta yhä hän oli tietoinen sanojensa onttoudesta, ja niinkuin aamulla kirkossa, lukiessaan evankeliumia ja jakaessaan vanhalle metsästäjälle armonvälikappaleita, hän tunsi teeskentelevänsä.