— Agnese, kuule minua. Eilisiltana olimme turmion kuilun partaalla. Jumala oli jättänyt meidät oman tahtomme valtaan, ja me syöksyimme kuiluun. Mutta nyt Jumala on jälleen tarttunut käteemme ja johdattaa meitä. Meidän täytyy pysytellä ylhäällä, Agnese, Agnese, — hän toisti, lausuen tuon sanan painokkaasti. Sinä ehkä luulet, etten minä kärsi. Minusta tuntuu, kuin olisin elävältä haudattu ja kuin kärsimykseni jatkuisi läpi iäisyyden. Mutta tämä on välttämätöntä sinun menestyksesi, pelastuksesi vuoksi. Kuule minua, Agnese! Ole vahva, sen rakkauden nimessä, joka on meidät yhdistänyt, sen hyvän nimessä, jonka Jumala meille tekee asettaessaan meidät tämän koettelemuksen alaisiksi. Sinä unhotat minut, paranet, olet vielä nuori. Elämä on vielä koskemattomana edessäsi. Kun vastedes muistelet minua, luulet nähneesi pahaa unta. Että olit eksynyt laaksoon ja kohdannut häijyn olennon, joka koetti tehdä sinulle pahaa. Mutta Jumala on pelastanut sinut, sillä olet ansainnut pelastuksen. Kaikki näyttää sinusta tällä haavaa mustalta, mutta ennen pitkää, saatpa nähdä, kaikki muuttuu valoisaksi, ja oivallat, miten paljon hyvää teen sinulle tuottaessani sinulle hetkellistä surua, niinkuin tehdään sairaille, joita täytyy kohdella ankarasti.
Hän ei jatkanut. Hän tunsi olemuksessaan jäätävää kylmyyttä. Agnese oli jälleen vironnut. Hän oli suoristautunut jäykäksi sopessaan ja tuijotti häneen lasimaisin silmin niinkuin metsäkauriit seiniltä. Ja Paulon mieleen johtuivat naisten silmien ilmeet hänen saarnatessaan kirkossa.
Agnese näytti odottavan, että hän jatkaisi. Hänen olemuksessaan oli lempeää kärsivällisyyttä, mikä kuitenkin vähimmästäkin sysäyksestä näytti voivan haihtua. Kun Paulo ei jatkanut, hän sanoi hiljaa, pudistaen päätään:
— Ei, ei, totuus ei ole tämä.
Paulo kumartui häntä kohden levottomin kasvoin.
— Mikä siis on totuus?
— Miksi et puhunut noin eilisiltana? Etkä muina iltoina? Sillä totuus oli silloin toinen. Nyt joku on saanut selville salaisuutesi, ehkä äitisi, ja sinä pelkäät ihmisiä. Jumalan pelko ei saa sinua hylkäämään minut.
Paulon teki mieli huutaa, lyödä tyttöä. Hän tarttui Agnesen käteen ja väänsi hiukan hänen hentoa rannettaan. Samoin hän olisi tahtonut vääntää ja katkaista hänen sanansa. Sitten hän vetäytyi taemmaksi ja nousi seisoalleen.
— Olkoon niin. Eikö se sinusta merkitse mitään? Niin, äitini on todella älynnyt kaiken ja on puhunut minulle kuin omatuntoni. Entä sinä, eikö sinulla ole omaatuntoa? Tuntuuko sinusta oikealta, että tuotamme katkeraa surua olennolle, joka elää yksinomaan meitä varten? Sinä tahdoit, että pakenisimme, että eläisimme yhdessä. Se olisi ollut oikein, jollemme olisi voineet luopua rakkaudestamme. Mutta kun on olentoja, jotka pakomme ja rikoksemme musertaisi, on välttämätöntä uhrautua heidän hyväkseen.
Agnese näytti kuulevan vain jonkun katkonaisen sanan hänen puheestaan.
Ja hän pudisti jälleen päätään.