— Omatunto? On minullakin omatunto. En ole enää lapsi. Ja omatuntoni sanoo, että olen tehnyt väärin kuunnellessani vakuutuksiasi ja vastaanottaessani sinut kotiini. Mutta nyt. Nyt se on myöhäistä. Miksi ei Jumala ole aikaisemmin valaissut järkeäsi? Tulinko ehkä minä sinun luoksesi? Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen kuin lapsen. Ja mitä minun nyt on tehtävä? Sano se minulle. Minä en voi unhottaa sinua, en voi muuttaa itseäni, niinkuin sinä näyt voivan tehdä. Tahdon poistua täältä, vaikka sinä et tulekaan mukaan. Tahdon koettaa unhottaa sinut. Tahdon lähteä pois, mutta… kuitenkin… — Kuitenkin?
Agnese ei jatkanut. Hän lyyhistyi soppeensa ja näytti olevan raivontunteiden vallassa. Synkeys, mielettömyyden musta siipi näytti hipaisevan häntä. Hänen silmänsä himmenivät, ja hän teki kädellään vaistomaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen edestään varjon. Ja Paulo kumartui häntä kohti ja raastoi sohvan vanhan päällyksen lankoja, ikäänkuin olisi kolhinut eteen kohonnutta eroittavaa muuria, joka oli tukahduttamaisillaan hänet.
Hän ei voinut enää puhua. Agnese oli oikeassa. Totuus ei ollut sellainen, jommoiseksi hän koetti selittää sitä. Totuus oli tuo eroittava seinä, joka salpasi häneltä hengen ja jota hän ei voinut raivata tieltään. Hän kavahti pystyyn, tuntien todellista tukahtumisen vaivaa.
Nyt Agnese vuorostaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sormillaan, jotka kävivät pistäviksi kuin terävät koukut.
— Jumalan, — hän mutisi, peittäen toisella kädellä silmänsä, — Jumalan, jos häntä on olemassa, ei olisi pitänyt sallia meidän kohdata toisiamme erotaksemme. Tulosi tänne tänä iltana merkitsee, että vielä pidät minusta. Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän sen varsin hyvin. Tämä on totuus.
Hän kohotti kasvonsa Paulon puoleen huulet vavahdellen sormien lomassa, värisevät silmäripset täynnä kyynelhelmiä. Paulo näki edessään kuin karehtivan syvän veden, joka häikäisi ja veti puoleensa, katsellessaan noita kasvoja, jotka eivät enää olleet naisen eivätkä Agnesen kasvot, vaan itse rakkauden kasvot. Ja hän heittäytyi hänen viereensä ja suuteli hänen huuliaan.
Samalla hän tunsi ikäänkuin vajoavansa hitaasti pyörteen tempaamana syvälle meren pohjaan, paikkaan, joka häikäisi taivaankaaren monivärisellä loistavalla valolla.
* * * * *
Sitten hän jälleen sukelsi pinnalle. Hän tempautui irti tytön huulista ja oli kuin haaksirikkoutunut rantahiedalla, ruhjoutuneena, täynnä kauhua ja iloa, kuitenkin enemmän kauhua.
Ja lumous, jonka hän luuli ainaiseksi rauenneen ja joka juuri sentähden oli näyttänyt kahta kauniimmalta, jatkui jälleen.