Hän kuuli tytön kuiskaavan:
— Tiesinhän, että palaisit…
Hän ei halunnut kuulla enempää, niinkuin Antiocon kotona palvelijattaren puhuessa. Hän painoi toisen kätensä tytön huulille, Agnesen kallistaessa päänsä hänen olalleen, ja hyväili hiljaa hänen hiuksiaan, jotka lampun valo kultasi. Noin hento, noin hylätty olento — ja kuitenkin hänellä oli hirvittävä valta vetää hänet meren pohjaan, jälleen nostaa hänet syvyydestä taivaaseen ja tehdä hänestä tahdoton olento. Hänen paetessaan halki laakson ylös vuoren harjanteelle tuo olento, suljettuna vankilaansa, odotti häntä ja tiesi hänen palaavan.
— Tiesinhän…
Agnese koetti vielä puhua. Paulon henkäys kiertyi hänen kaulansa ympäri kuin paula. Hän painoi taas kättään hänen huulilleen, jotka suutelivat sitä intohimoisesti. Näin he istuivat vaieten, odottaen. Sitten Paulo tointui ja yritti hillitä itseään. Tosin hän oli palannut, mutta ei sellaisena, kuin Agnese odotti häntä. Hän katseli edelleen hänen kullanhohteisia hiuksiaan, mutta kuin jotakin kaukaista, kuin meren aaltojen vavahtelevaa kimmellystä, jotka olivat tuoneet hänet rannalle.
— Ole siis taas iloinen, hän mutisi, — olen palannut, olen täällä ja olen sinun koko elämäni ajan. Mutta sinun pitää olla rauhallinen. Säikytit minua kovasti. Sinun ei pidä antaa mielenkiihoitukselle valtaa eikä keskeyttää elämäsi suoraa viivaa. Minä en enää ole tuottava sinulle surua, mutta sinun pitää luvata minulle, että rauhoitut, että vastedeskin olet herttainen ja hyvä kuin nyt.
Hän tunsi Agnesen käden vapisevan omassaan. Hän oivalsi tytön taas alkavan kapinoida. Hän puristi sitä lujasti. Samoin hän olisi tahtonut lujasti vangita hänen sielunsakin.
— Rakas Agnese! Kuule minua. Et koskaan saa tietää, miten olen kärsinyt tänään. Mutta se oli välttämätöntä. Olen raastanut ruumiistani paljon epäpuhdasta ihoa, olen ruoskinut itseäni verille. Nyt olen täällä, sinun omasi, jos Jumala suo, kokonaan sinun.
— Katsohan, hän jatkoi hitaasti ja väkinäisesti, ikäänkuin kiskoen esille sanoja sisimmästään — minusta tuntuu, että olemme toisiamme rakastaneet jo vuosikausia, että toinen on nauttinut ja kärsinyt toisensa tähden, vihaa ja kuoloa myöten. Ja kaikki meren myrskyt, koko sen levoton elämä, on nyt takanamme. Me harhailimme ja taistelimme, ja nyt on kaikki ohi. Agnese, sieluni, mitä tahdot minulta enempää, kuin minkä voin sinulle antaa — koko sieluni?
Hän vaikeni. Hän vaistosi, ettei Agnese ymmärtänyt. Eihän hän voinut ymmärtää. Ja hän tunsi lisäksi, että Agnese yhä loittoni hänestä kuin elämä kuolemasta. Mutta juuri sen vuoksi Paulo vielä rakasti häntä, jopa entistä enemmän, niinkuin kuoleva rakastaa elämää.