* * * * *

Taas hän nousi pappilan pimeitä portaita yläkertaan. Vaara oli vältetty, tai ainakin vaaran pelko oli talttunut. Hän pysähtyi hetkeksi äidin oven eteen punnitsemaan, olisiko hyvä heti kertoa tälle tulos keskustelusta Agnesen kanssa ja tuon naisen lausuma uhkaus. Mutta hän kuuli sisältä äidin syvän, kuorsaavan hengityksen ja poistui. Äiti nukkui rauhallisesti, sillä nyt hän oli varma pojastaan ja tiesi, että tämä oli pelastunut.

Pelastunut! Paulo katseli ympärilleen huoneessaan, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi palannut onnettomalta matkalta. Huoneessa vallitsi täydellinen järjestys, ja hän alkoi riisuutua liikkuen varpaisillaan, jottei rikkoisi tätä järjestystä eikä häiritsisi tätä hiljaisuutta.

Hänen vaatteensa riippuivat naulakosta, mustempina kuin niiden varjo seinällä. Ylinnä riippui lakki ohuesta puupuikosta, joka törrötti kaulan tavoin, ja hienokankaisen kauhtanan hihat roikkuivat rentoina kuin väsähtäneet käsivarret.

Se oli kuin tumma, ontto aave, jonka vampyyri oli riuduttanut imemällä tyhjiin sen veren. Hän katseli sitä kammoksuen. Se näytti hänestä hänen hairahdustensa varjokuvalta, joka odotti seuratakseen häntä tästälähin kaikilla maailman teillä.

Seuraavassa tuokiossa hän huomasi joutuvansa pimeässä jälleen painajaisen valtaan. Ei hän vielä ollut pelastunut. Hänen täytyi taistellen viettää toinen yö, purjehtia loppumatka myrskyävällä merellä.

Hän oli väsynyt, luomet vaipuivat raskaina alas, mutta silti ääretön ahdistus esti häntä laskeutumasta vuoteeseen, istuutumasta tai muulla tavoin lepäämästä.

Ja niin hän yhä käveli edestakaisin, suorittaen joutavia askareita, avaten laatikkoja ja katsoen mitä niissä oli.

Kulkiessaan kuvastimen ohi hän katseli siihen ja huomasi kasvonsa harmaiksi, huulensa sinertäviksi, silmänsä painuneiksi kuoppiinsa. Katsohan itseäsi tarkoin, Paulo, hän ajatteli tarkastellessaan peilikuvaansa. Ja hän peräytyi pari askelta, niin että lampun valo paremmin osui kuvastimeen. Siitä näkyvä kuvakin etääntyi ja näytti pakenevan. Silti hän tarkasti sitä ja havaitsi silmäterät laajentuneiksi. Tämä teki häneen oudon vaikutuksen. Mutta tuo tuossa edessä tuntui hänestä todelliselta Paulolta, joka ei valehdellut, jonka kasvojen kalpeus ilmaisi kaiken hänen huomisaamun pelkonsa.

— Miksi teeskentelen levollisuutta, jota en tunne? Minun täytyy poistua paikkakunnalta, lähteä matkaan jo tänä yönä, niinkuin hän vaatii.