Vähitellen väsymys voitti hänet. Hän luuli kuulevansa herkeämätöntä hiljaista vaikeroimista ikkunan takaa, aivan kuin kyyhky olisi etsinyt toveriaan. Se tuntui itse yön valitukselta. Mutta yö oli kuutamoinen ja taivas täynnä untuvaisia pieniä pilviä. Sitten hän huomasi, että tuo vaikerointi kohosikin hänen omasta povestaan. Mutta uni sulki jo hänet viihdyttävään helmaansa. Levottomuus, suru, muistot väistyivät. Hän näki unta, että todella oli matkalla vuoren ylärinteen polulla. Kaikki oli hiljaista ja kirkasta. Suurten keltaisten leppien lomitse näkyi vehreän ruohon peittämiä aukioita, joiden pehmeällä pinnalla oli hyvä lepuuttaa katseitaan. Kallioiden huipuilla istuvat kotkat katsoivat suoraan aurinkoon.
Äkkiä vartia ilmestyi hänen eteensä, tervehti häntä ja laski avatun kirjan hänen satulalleen.
Ja Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaisille jatkaen juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: "Herra tuntee viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia".
* * * * *
Sunnuntaiaamuna messu alkoi myöhemmin kuin arkena. Mutta Paulo tavallisesti lähti kirkkoon aikaisin ripittämään naisia, jotka sitten kävivät ehtoollisella.
Äiti siis herätti hänet sunnuntaisinkin tavalliseen aikaan.
Hän oli jo muutaman tunnin nukkunut sikeää unta. Hän heräsi muistamatta mitään, mutta tuntien tarvetta heti vaipua uudelleen uneen. Ovelle kolkutettiin toistamiseen, ja nyt hän vasta oikein heräsi.
Hän kavahti heti vuoteesta jalkeille jäykkänä tuskasta:
— Agnese tulee kirkkoon ja syyttää minua kaiken kansan edessä!
Hän ei voinut selittää miksi, mutta unen aikana varmuus, että Agnese oli toteuttava uhkauksensa, oli syöpynyt hänen mieleensä.