Hän vaipui tuolille voimattomuuden tunne povessaan, polvet puutuneina. Sekava usva verhosi hänen järkensä. Hän ajatteli, että vielä oli aikaa välttää julkinen häpeä. Saattoihan hän tekeytyä sairaaksi, niin ettei hänen tarvinnut pitää jumalanpalvelusta. Sillävälin hän voittaisi aikaa ja koettaisi lepyttää Agnesen. Mutta pelkkä ajatus, että kiihkeä näytelmä alkaisi uudelleen, että edellisten päivien kurjuus toistuisi, kiihdytti hänen levottomuuttaan.
Hän nousi ja survaisi jalkojaan lattiaan saadakseen jähmettyneen verensä liikkeelle. Sitten hän puki ylleen vaatteet, veti vyön kireälle ja verhoutui ahtaasti pukineisiinsa, samoin kuin oli nähnyt metsästäjien puristavan tiukkaan vyötäisilleen patruunalaukun ja kääriytyvän huolellisesti vaippaansa lähtiessään vuoren ylärinteille.
Kun hän viimein avasi ikkunan ja kumartui katsomaan ulos, hänestä tuntui helpottavalta avata taas silmänsä kirkkaalle päivänvalolle vapauduttuaan yöllisen painajaisen kouristuksesta. Vihdoinkin hän oli astunut ulos oman itsensä vankeudesta solmiakseen rauhan ulko-olioiden kanssa. Mutta tämä rauha oli väkinäinen ja täynnä salaista kaunaa. Ja heti kun hän raittiista ilmasta oli vetäytynyt takaisin huoneensa hajuaineiden kyllästämään, ummehtuneeseen ilmaan, ahdistus alkoi entistä rajumpana.
Hän poistui huoneestaan ja harkitsi, miten ilmoittaisi asian äidilleen.
Hän kuuli äitinsä hiukan karkean äänen hänen hätistäessään kanoja, jotka yrittivät tunkeutua ruokasaliin. Hän kuuli kanojen siipien räpytyksen ja tunsi sieraimissaan kahvin hajua ja sisään leyhkivän raikkaan ruohon tuoksun.
Kukkulan juurella olevalla laitumella kilisivät vuohien kulkuset. Niiden helähtely tuntui sen yksitoikkoisen, mutta iloisen kellonsoiton lapselliselta kaiulta, jolla Antioco kellotornista herätti ihmiset ja kutsui heitä messuun.
Kaikki oli rauhallista, sopuisaa, aamuisen rusohohteen valaisemaa.
Hänen mieleensä muistui äskeinen uni.
Ei mikään estänyt häntä lähtemästä ulos, menemästä kirkkoon, jälleen aloittamasta tavallisen elämänsä toimintaa. Mutta taas häntä puistatti epäröiminen. Hän ei tietänyt, kulkisiko eteenpäin vai peräytyisikö taaksepäin. Seisoessaan kynnyksellä hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoren äkkijyrkänteen reunalla. Ylemmäksi hän ei voinut nousta, alempana taas ammotti pohjaton kuilu. Se oli sietämätön hetki, jonka kuluessa hänen sydämensä jyskytti, ja hänellä oli jo se tunne, että hän oli syöksynyt jyrkänteen laidalta kuilun pohjaan, jossa hän nyt makasi vääntelehtien ja jossa vuoripuron tulvaveden vuolteessa myllynratas pyöri ilman aikojaan piesten eteenpäin pakenevaa vettä.
Näin pyöri hänen sydämensäkin turhaan elämän pyörteessä. Hän sulki ulko-oven ja istui portaalle, niinkuin äiti toissa yönä. Hän luopui ongelmansa ratkaisemisesta ja odotti, että joku tulisi auttamaan häntä.
Siitä löysi hänet äiti. Huomatessaan hänet Paulo nousi rohkaistuen, mutta nöyryytettynä sisimmässään ajatellessaan, että äiti aivan varmasti jälleen toistaisi hänelle kehoituksen käydä edelleen itsehillinnän tietä. Mutta hän näki, miten äidin karkeapiirteiset kasvot kävivät valkeiksi ja melkein hienostuivat tuskasta.