— Paulo, miksi istut siinä? Voitko pahoin?
— Äiti, tämä sanoi lähestyen ulko-ovea ja kääntymättä, — en tahtonut herättää teitä viime yönä. Oli myöhäinen hetki. Kävin siinä talossa… kävin siellä…
Äiti katsoi häneen, ja hänen kasvonsa näyttivät hiukan rauhoittuvan. Paulon sanoja seuranneen vaitiolon aikana alkoi kirkonkello kumahdella entistä nopeammin ja hätäisemmin. Tuntui kuin se olisi soinut pappilan katolla.
— Tuo nainen voi hyvin. Mutta hän on kiihdyksissään ja vaatii minua viipymättä poistumaan paikkakunnalta. Muuten hän uhkaa tulla kirkkoon ja syöstä minut julkiseen häpeään, antamalla minut ilmi kirkkokansan edessä.
Äiti oli ääneti, mutta Paulo tunsi olallaan hänen lujan ja raskaan kätensä, joka johdatti häntä eteenpäin samoin kuin hänen astuessaan ensi askeliaan.
— Hän vaati, että jo kuluneena yönä lähtisin matkaan. En pelkää häntä.
Luulen sitäpaitsi, ettei hän tule kirkkoon.
Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen, kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä ulos valoisan taivaan alle.
Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.
Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.
* * * * *