Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.
Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen jaloissaan esteenä ja soimauksena.
— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi, mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat saattoivat nähdä hänet.
Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta.
Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.
Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.
Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi. Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo mittasi sen etäisyyden alttarista.
— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.
Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä, sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa. Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.
— Oletteko sairas?
Paulo voi todellakin pahoin, vaikka kieltäen pudisti päätään. Hän tunsi suussaan karvaan maun, joka tuntui vereltä. Mutta pahoinvointi sytytti hänessä toivon kipinän.